tiistai 20. syyskuuta 2022

Tove Alsterdal: Juurakko



 Tove Alsterdalin Juurakko: 

Neljätoistavuotiaana Olof tunnustaa murhanneensa teini-ikäisen Lina Stavredin.Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin hän kääntyy lapsuudenkotiinsa johtavalle pikkutielle Pohjois-Ruotsissa. Suihkusta hän löytää isänsä kuolleena, metsästysveitsellä murhattuna.Konstaapeli Eira Sjödin on juuri palannut kotiseudulleen Kramforsiin voidakseen olla äitinsä apuna. Olofin isän murhan tutkimukset vievät hänet lähelle omaa lapsuuttaan.Eira oli yhdeksän, kun Lina murhattiin. Olof oli hänen painajaistensa poika.

Juurakko aloittaa Ådalen-sarjan, joka sijoittuu Pohjois-Ruotsiin, Höga kustenin alueelle. Teos sai Ruotsin dekkaripalkinnon vuonna 2020 sekä vuosittain parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2021. Tove Alsterdal on Ruotsin johtavia jännityskirjailijoita. Hänen palkittuja kirjojaan on ilmestynyt 25 kielellä. 

Lopeta lukeminen tähän, jos et halua lukeaa vahvaa kritiikkiä ja jonkin verran juonipaljastuksia!

Näkemyksiä:

Näin suitsutetaan tätä kirjaa ja en voi ymmärtää miksi. Tove Alsterdal on minulle uusi tuttavuus, joten en voi tätä kirjaa verrata hänen aiempiin kirjoihin. Voin verrata muihin dekkareihin ja tämä jää toiseksi monelle. Rehellisyyden nimissä pitää kertoa, etten ole vuosia dekkareita lukenut vain harvakseltaan vuosien aikana ja nyt on ollut kaksi kuukautta dekkari-genre-huuma päällä. Huumani vaihtelee genreittäin ajallisesti täysin sattumanvaraisesti.

Mielestäni tämä kirja ei eronnut mitenkään edukseen aiempiin dekkareihin, mitä tässä olen lukenut. Jos jokin on erilaisuus muihin pitää löytää, on se, että kirjalla ei ole lopetusta. Ensin luulin, että oli sivu kadoksissa. Mutta oli siten vaan pakko uskoa, että kirja jäi ikään kuin kesken. 

Otin selvää muilta bloggareilta ja selvisi, että tällä kirjailijalla on tällainen tyyli jättää ns. cliffhanger.  Pidän sitä kaupallisena kieroutena, että tuolla tavoin ikään kuin lukijoita "pakotetaan" lukemaan seuraavakin kirja. 

Juonikuvio oli tyypillinen. Uhrit ihmisinä jäivät vajaiksi yhtä lukuun ottamatta, Linaa. 32-vuotiaana konstaapelina, Eira Sjödin, ei ollut mitenkään erityisen nokkela, mikä häiritsi minua melkoisesti. Olisi hänellä nyt voinut vähän säteillä. 

Hän on palannut kotikonnuille takaisin äitinsä muistisairauden pahennettua ja hänellä vuosia vanhempaan isoveljeensä etäiset välit. Miten kliseistä! Ja veli on myös pikkurikollinen, joten Eira ei ole hänestä kertonut kollegoilleen mitään. Sinne jäänyt asustamaan myös Eiran ensirakkaus, Ricken. ARG! Kliseistä!  

Reilut kaksikymmentä Linan murhasta istunut Olof Hagström pääsee vapaaksi ja hän tulee tapaamaan isänsä Sven Hagströmiä vain löytääkseen hänet istualleen suihkutuoliin puukotettuna. Tietysti Olof on välitön epäilty, johon Eiran työryhmä pureutuu. AUTS! Kliseistä! 

Siis ihan oikeasti! Lopetin jo tässä kohtaa hetkeksi lukemisen, kun en jaksanut nieleskellään enempää kliseitä. Luin välissä toisen kirjan ja aloitin tämän uudelleen.

Eipä tuo jatkokaan tuonut parempaa esiin. Oikea murhaaja lopulta selviä muka mutkikkaiden kuvioiden kautta. Ei voinut olla ovelaa, kun minäkin arvasin murhaajan. Lienee vihjeet liian hyvät, tosin lähinnä mielestäni kertoo vain siitä, että kirjassa yllätyksellisyys loisti poissaolollaan.

Plussaa annan ympäristön kuvauksesta, mutta muuten tämän lukeminen meni minulla pakkopullaksi. Tyyliin, koska tämä oli saanut Lasiavain-palkinnon 2021, niin tämän täytyy olla hyvä!

Tunnen tulleeni nenästä vedetyksi. Huijatuksi. Suodatan tässä melkoista pettymystä. Mitä opimme tästä? No emme sitten mitään :D

Erityismaininnan annan siitä, että tähän kirjaan oli otettu juoni kuvioon mukaan tosielämän järkyttävä ja raaka, Piitimen Vallsbergetin, joukkoraiskaus vuonna 1985. Syylliset saivat vain vuoden tuomion. Aivan liian lievät tuomiot rikoksen brutaalisuuten nähden ja sai ihmiset reagoimaan äänekkäästi ja lopulta johti lakimuutokseen! Tuosta asiasta saankin kaahia kirjoissakin!  

Toinen, erityismaininnan arvoinen, tosielämän tapahtumista on myös kirjassa otettu osaksi tarinaa. Nimittäin n. 12-15-vuotiaiden lasten tunnustukseen johtaneet kyseenalaiset kuulustelut - toimittajien tutkittua vuosia rikoksia tarkemmin - todettiin syyttömiksi. Nämä tapahtuivat Arvikassa 1998 ja Hovsjössä 20001. Pidän siitä, että tuon tyylisiä otteita elävästä elämästä otetaan osaksi tarinaa, sillä ne toimivat hyvinä muistuksina meille kaikille, että oikeus voi olla myös sokea. 

Pettynein tuntein lukemisen iloa 

 ✿⊱╮Kirjamummi

#murhia #konstaapeli #naispoliisi #ihmissuhteet #menneisyys/nykyisyys

2 kommenttia:

  1. Annoin kirjalle viisi tähteä, joten tykkäsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen alkanut vakuuttumaan siitä, etten ole perinteinen dekkareiden lukija tai tarkemmin en lainkaan. Mua ei kiehdo poliisien työ, vaikka ongelmien ratkaiseminen taas ihan huippu kiinnostavaa ja olen kuulemma hyvin vahvasti ratkaisukeskeinen ajattelultani. Mutta mä tarviin ilmeisesti vahvan psykologisen otteen, että kiinnostukseni herää riittävästi. Ja vinha juttu on se, että Agatha Christien Neiti Marplen ja Hercule Poirotin tyyppiset tukkimetsästä otetut etsivät tarinat ovat kiehtovia. Kun oikein pilkotaan arvoitus atomeiksi ja kootaan ratkaisuksi. Kuulostan jokseenkin ristiriitaiselta :O

      Poista